KUN RUOTSI SUOMEN MENETTI JA TORNION

Tornionjoen jäällä 1925, englantilainen maisemamaalari James Duffield Harding

KAUPPIAAT PYYSIVÄT TSAARILTA

TORNION SUOMELLE

Vuonna 1902 julkaisi E. Hamnström Haminan rauha-tutkielman vuoden 1809 ruotsalais-venäläistä rauhaa käsittelevistä teoksista huomioiden myös 1889 ilmestyneen venäläisen pääteoksen Pokorenie Finlandii, Suomen nujertaminen, jonka tekijä K. Ordin on käyttänyt huomattavassa määrin siihen asti tuntematonta venäläistä arkistoa. Näiden kahden teoksen ja venäläisissä arkistoissa suorittamiensa tutkimusten nojalla täydensin Sam Clason 1913 julkaisemaansa teosta "Gustav IV Adolf ja Napoleonin aikainen Euroopan kriisi" artikkelilla Haminan rauha, jossa kirjoittaja vastustaa vanhempaa käsitystä, että suurin syy Ruotsin menetyksiin tässä rauhassa olisi ollut Gustav IV Adolfin ulkopolitiikassa Hamnströmin ja Clasonin teosten vertailu lankeaa sekä asiallisesti että lähteitä arvostellen Clasonin eduksi luonnollisestikin lähinnä huomioonottaen ne suuremmat lähdeaineiston materiaalit, jotka hänellä on ollut käytettävänään. Myöhemmät historiankirjoittajatkin näyttävät hyväksyneen hänen kuvauksensa rauhanteosta.

Piirros saattaa olla itsensä tsaarin laatima tai ainakin hänen suunnittelema.

Ennen kuin jätämme tämän rauhanteon, voi olla mielenkiintoista silmäillä, mitä seurauksia rauhasta oli Torniolle ja siihen mielialaan liittyä Venäjään, jota torniolaiset tsaarin mukaan olivat esittäneet.

Tornio, jonka nyttemmin erottaa Ruotsista vain melkein maatunut lahti, oli rauhanteon aikaan Suensaarella, joka sijaitsi länsipuolella Tornionjoen valtaväylää. Rauhanteossa vedettiin raja kaupungin länsipuolitse eikä joen pääuomaa, joka olisi tuntunut luonnollisemmalta. Eräs ruotsalainen historioitsija 1800-luvulla sanoo tästä, että tässä "tehtiin todella tyhmä diplomaattinen teko, joka oli kuin pilkkaa Ruotsia kohtaan". Tornion kaupungin 300-vuotisjuhlien yhteydessä painetussa julkaisussa 1921 sanotaan, että Tornionjoen tuleminen rajajoeksi tuli yllätyksenä kaupunkilaisille. Siinä huomautetaan myös, että rauhanpäätös loukkasi syvästi suomalaista kansallisuutta, koska se jakoi Länsipohjan väestön kahteen osaan sen sijaan, että se olisi mm. kielellisesti säilynyt yhtenäisenä, jos raja olisi vedetty Kainuunjokea pitkin.

Miten voidaan väittää, että Tornionjoen tuleminen rajaksi tuli yllätyksenä torniolaisille ja he itse joutuivat Venäjän puolelle, kun edellä olevastahan olemme nähneet, että he kirjelmässä tsaarille ovat julkituoneet "palavan halunsa tulla liitetyiksi Suomeen". Tämän kirjeen syntyperä on kuitenkin hyvin epämääräinen, eikä myöskään tunneta sen sanamuotoa, koska sitä ei ole saatettu julkisuuteen. H. Buchtin (1924) mukaan olisivat kirjeen kirjoittajat olleet eräitä vaikutusvaltaisia kauppiaita, joilla oli maitaan joen itäpuolella ja jotka mitä omakohtaisimpien etujensa nimissä harjoittivat tätä lyhytnäköistä politiikkaa. Joskaan Ruotsin alamaisuus ei juuri sillä hetkellä ollut korkeassa kurssissa, niin on torniolaisille täytynyt olla selvää, että kirje tsaarille merkitsi taloudellista itsensä silpomista.

Tämän hetken lähdemahdollisuudet huomioon ottaen on tyydyttävä Buchtin teoriaan, joka ei varmastikaan ole perusteeton. On tosin uskallettua tehdä tällaisia johtopäätöksiä, mutta yksityistä aloitetta saadaan pitää jo melko varmana senkin takia, että Tornion kaupungin, maistraatin ja raastuvan arkistoista ei ole voitu tavata mitään tätä koskevia asiakirjoja. Kysymys saanee ehkä piankin selítyksensä, kun Venäjän arkistot näköjään nyt avataan tutkijoille.

Tornion kaupungille koitui rauhasta hyvin raskaita taloudellisia menetyksiä. Kainuun jokilaakso ja melkein koko Tornion Lappi menetettiin kauppamaina. Nämä alueet olivat väkirikkaampia ja ostokykyisempiä kuin ne alueet, joihin Tornio nyt sai tyytyä. Saarilla Alatornion ja Kainuun saaristossa, jotka nyt jäivät Ruotsin puolelle, oli veneveistämöitä, jotka aikaisemmin olivat olleet torniolaisten kauppiaiden omistuksessa. Sitä paitsi oli suurin osa kaupungin maanomistuksista joen länsipuolella. Juhlakirjoituksessa sanotaankin, että kaupan huomattava väheneminen oli välitön seuraus rauhasta.

Näyttää kuitenkin liioitetulta, että syy Tornion taloudellisen elämän heikentymiseen olisi ollut kokonaan rauhassa. Heikentymistä oli ollut havaittavissa jo vuosisadan alussa. Kaupungin satama oli vuosien kuluessa madaltunut yhä enemmän eikä kaupunkiin enää päässyt laivoilla. On myös muistettava, että kaupunki oli ollut sodan jaloissa ja että Napoleonin sotia seurannut yleinen lamakausi koski myös sitä.

Vasta 1820-luvun lopussa saivat kaupungin elinkeinot kutakuinkin korkean tason, joskaan ei koskaan ennen sotia vallinnutta, mikä kuitenkin jonkun vuosikymmenen jälkeen taas heikkeni, kun 1842 tapulikaupunkioikeudet saanut Haaparanta joen länsipuolella esiintyi kilpailijana kaupan alalla.

MIKSI VENÄJÄ VALOITTI RUOTSILTA SUOMEN

Historioitsija Päiviö Tommila toteaa teoksessaan Suomen autonomian synty, että Suomi liitettiin Venäjään ajankohdan yleispoliittisen kehityksen pohjalta.

Venäjä oli vallannut Ruotsin itäosia 1700-luvulla ja sillä oli ollut ajatuksena liittää koko Suomi etuvartioksi Ruotsin kanssa välien kiristyttyä. Oli myös suomalaisia, jotka toivoivat sitä, että kuuluisimme Venäjän keisarikuntaan niin, että siten levottomuudet Suomessa lakkaisivat.

Ranska oli käynyt sotaa Englannin kanssa Euroopan hegemoniasta pitkään. Kauppasotaa oli kestänyt aina 1600-luvulta asti. Englanti oli 1793 yhtynyt sotaan Ranskaa vastaan. 1805 Venäjä, Itävalta, Englanti ja Ruotsi tultuaan solmivat liiton Ranskaa vastaan ja päihittivät Ranskan Trafalgarin meritaistossa. Napoleon päätti 1806 julistaa mannermaasulun saarivaltiota Napoleonin tahdon mukaisesti Venäjä julisti sodan Englannille ja Venäjän piti myös taivuttaa Tanska ja Ruotsi samalle kannalle.

Englanti alkoi pommittamaan Köpenhaminaa ja ryösti Tanskan laivaston saadakseen maan puolelleen. Tanska taas turvautui Ranskaan ja liittyi sulkusopimukseen. Preussi teki samoin. Ranska miehitti Portugalin ja vain Ruotsi oli enää sulun ulkopuolella. Ruotsin taivuttelu jäi Venäjän tehtäväksi ja Napoleon painosti Venäjää jyrkkiin toimiin Ruotsia vastaan, että sekin liittyisi.

Ranska teki erillisrauhat Ranskaa vastaan sotineiden maiden kanssa, mutta ei Ruotsin kanssa ja ruotsalaiset selvisivät vaivoin Pommerista. Kuningas Kustaa IV Adolf oli mukana sodassa ja hän näki Napoleonin ihmiskunnan suurena vihollisena. Aikalaiset leimasivat kuninkaan mieleltään sairaaksi ja syyttivät tätä itäosan sotien tappioista.

Tyytymättömyys johti 1809 keväällä vallankaappaukseen. Kustaan olisi pitänyt saada rauha aikaan Napoleonin kanssa, mutta siihen hän ei ollut suostuvainen. Venäjä oli yrittänyt 1800 uudistaa puolueettomuusliiton Tanskan ja Ruotsin kanssa, mutta Kustaa vastasi siihen palauttamalla venäläisen kunniamerkin. Aleksanterin piti saada Ruotsi muuttamaan kantaansa. Diplomatian tie ei ollut mahdollinen. Venäjä oli haluton Ruotsin painostamiseen, koska oli tärkeämpiäkin vihollisia, kuten Turkki ja Puola.

Ranskan painostus alkoi vähitellen vaikuttaa. Venäjä ylitti Ruotsin rajan 21. päivänä helmikuuta 1808. Napoleon määräsi marsalkka Bernadotten valmistelemaan hyökkäystä Tanskasta Ruotsiin. Suomalaisille annettiin kenraali Buxhoevdenin lupaus: "Otta itzällän toimitta täydellistä Palckindo jos Hänän Majestät Ruotzin kuningas vielä ätänpäin ei suostuis nihin huokioin Rauhan ajatuxin".

Ranskan painostuksesta Venäjä ryhtyi painostamaan Ruotsia mannermaasulkuun ylittämällä valtakuntien välisen rajan. Tässä vaiheessa Ruotsilla kenties olisi vielä ollut ehkä mahdollisuus sopia, mutta sitä se ei tehnyt. Venäjän armeijalla oli kokeneita upseereja ja hyvin kouluttetuja ja kurinalaisia joukkoja 24.000 miestä. Ruosilla oli Suomessa 21.400 keski-iältään 40-vuotiaita ruotumiestä, jotka olivat usein perheellisiä, mutta urhoollisia ja hengeltään hyviä. Vänrikki Stoolin tarinoista muistetaan Sven Tuuva, Hurtti-Ukko, Sotilaspoika ja Munter. Venäläisillä oli sodan lopussa 1809 sotilaita 55.000, kun suomalaisilla oli vain 13.000 suomalaista ja 8.000 ruotsalaista sotilasta.

Taistelukosketuksia oli vähän. Esimerkiksi Uudenmaan jalkaväkirykmentin II pataljoona oli 1808 taistelussa vain kuutena päivänä: Siikajoella, Kuortaneella, Ruonalla ja Salmissa sekä 11.11. Olkijoella. Tauteihin menehtyi enemmän kuin taisteluissa. Esimerkiksi Porin rykmentin 1470 miehestä kaatui vain 113, kun tauteihin menehtyi 595. Helsingin rykmentistä (1650) kuoli 47 taisteluissa, tauteihin menehtyi 264. Taisteluissa kaatui ainakin 10.000 venäläistä ja ainakin 7.000 Ruotsin armeijasta, joista puolet suomalaisia. Varsinaiseksi kuolemanloukuksi muodostui sodan päättyessä Tornion seuduille vetäytyneiden joukko. Kahdessa kuukaudessa kuoli puna- ja lavantautiin sekä erilaisiin kuumeisiin 2.000 miestä.

Eräs sodan sankareista oli nurmeslainen Olli Tiainen, karismaattinen persoonallisuus, joka johtamillaan talonpoikaisjoukoilla esti tehokkaasti kenraali Aleksejevin ja ruhtinas Dolgorukin etenemisen Pohjois-Karjalassa. Sodan jälkeen Tiainen siirtyi suomalaisten joukkojen mukana Ruotsiin kymmeneksi vuodeksi, koska venäläiset olivat luvanneet hänestä suuren palkkion.

Ruotsin ja Venäjän välillä käytiin erikseen kirjattuja yhteenottoja noin 50 kertaa. Lähes kaikki Suomen alueella, vain neljä viimeisintä taistelua käytiin Ruotsissa. Yksi erikoinen tapahtuma oli se, kun 3.700 venäläistä lähti de Tollyn johdolla Vaasasta jäätä myöten merenkurkun yli Uumajaan. Joukot yöpyivät ensin Valassaarilla ja toisen kerran jäällä puolessa välissä Pohjanlahtea. Myös kolmas yö vietettiin osittain jäällä. Väsyneet joukot olisi ollut helposti lyötävissä Uumajan edustalla, mutta arat ruotsalaiset arvioivat tilanteen väärin ja antautuivat.

Venäläiset ajoivat ruotsalaiset muutaman sadan kilometrin päähän Härnösandiin ja alkoivat nauttia ruotsalaisesta vieraanvaraisuudesta. Ilo jäi kuitenkin lyhyeksi, koska parin päivän päästä oli sovittu rauhasta niin, että veneäläisten piti poistua maasta. Uumajan venäläiset joukot lähtivät ylittämään merenkurkkua jäätä myöten uudelleen 27. päivänä maaliskuuta 1809. Pohjoisempana Luulajan seudulla niin kuin muuallakin venäläisiä oli vielä pitkään. Siellä tunnetaan Sävarin, Ratanin ja Pitsundin taisetelut elokuussa 1809. Suomalaisia joukkoja oli leiritettynä lähes kaikkiin Alatornion kyliin, joista ne määrättiin perääntymään Kainuunjoelle venäläisten seuratessa. 25. päivänä maaliskuuta ruotsalaisjoukkojen komentaja antautui.

HAMINAN RAUHANHIERONNASTA

Neuvottelut Ahvenanmaalla

Kysymys rauhasta Venäjän kanssa tuli ajankohtaiseksi Ruotsissa maaliskuun 13. päivänä 1809 toimeenpannun vallankumouksen jälkeen. Maan sotilaallinen asema oli huono ja kapinajohtajien lähin halu oli saada aikaan rauha vihollisen kanssa.

Ruotsin rauhantunnustelut lähetettiin heti vihollispäällikölle, mm. venäläiselle ylipäällikkö von Knorringille, joka oli tehnyt retken Ahvenanmaalle, missä Ruotsin rannikkoarmeijan päällikkö, kenraali G. C. von Döbeln ryhtyi aseleponeuvotteluihin. Knorringin retki oli tähdätty Tukholmaa vastaan ja oli eräs niistä kolmesta päähyökkäyksestä, joihin Venäjä silloin ryhtyi Ruotsia vastaan. Toinen tapahtui Merenkurkun yli Uumajaan ja kolmas Tornion kautta Västerbottenin maakunnan pohjoisosiin.

Maaliskuun 16. päivänä kohtasivat Döbeln ja yliadjutantti G. Lagerbring kenraalit Knorringin, Bagration ja Suchttelenin venäläisten päämajassa Klemensbyssä. Döbelnin lujuus sikäläisissä neuvotteluissa johti edulliseen ehdotukseen aseleposopimukseksi. Tämä sisälsi mm., että Ahvenanmaa saataisiin vapaasti tyhjentää ja että vihollisuudet lopetettaisiin Tukholman ja Piitimen välisellä osalla. Venäjän sotaministeri A. A. Araktjejev, joka saapui neuvottelutilaisuuteen, kun vain allekirjoitus puuttui aselepoehdotuksesta, puuttui kuitenkin asiaan ja kumosi ehdotuksen perustellen sitä ilmoittamalla, että tsaarin aikomus ei ollut vallata Ahvenanmaata, vaan ainoastann pakottaa Ruotsi allekirjoittamaan Tukholmassa rauha ja että sen takia oli armeijaosastoja hyökännyt Tornioon ja Vaasasta Uumajaan. Saman päivän iltana kohtasivat Araktjejev ja ruotsalaiset upseerit uudelleen, jolloin Arktjejev ilmoitti, että hänellä oli valtuudet tehdä rauha, mutta ei aselepoa ja kokous päättyi siihen, että ruotsalaiset saivat vastaanottaa rauhanehdot, jotka lähetettäisiin Tukholmaan, minne Lagerbring seuraavana päivänä sai lähteä niitä viemään. Ehdot sisiälsivät, että Ruotsi

1. luopuisi Suomesta Kainuunjokea myöten sekä Ahvenanmaasta,

2. luopuisi liitosta Englannin kanssa ja liittyisi Venäjään,

3. englantilaisten mahdollisesti noustessa maihin Ruotsissa Venäjä antaisi apujoukkoja.

Venäläisten joukkojen liikehtiminen Ahvenanmaalla oli kuitenkin jatkunut neuvottelujen aikana ja ruotsalaiset olivat saaneet perääntyä Ruotsin mantereelle ja maaliskuun 17. päivänä ilmoitti Döbeln, että kaikki ruotsalaiset joukot oli pelastettu.

Klemensbyn neuvotteluista oli seurauksena diplomaattisten toimien vilkastuminen Tukholmassa lähinnä Pietariin ja Pariisiin käsin. Niinpä lähetettiin eversti Lagerbring viemään tsaari Aleksanteri I:lle maaliskuun 18. päivänä päivätyn kirjeen, jossa valtiuonhoitaja, herttua Karl, ei maininnut mitään Ruotsin suhtautumisesta Venäjän rauhanehtoihin, mutta joka eräässä tärkeässä kohdin oli saanut tahdittoman ja epäsuotuisan sanamuodon, kun valtionhoitaja nimittäin ilmoitti, että Pariisiin oli lähetetty pikalähetti tarjoamaan neuvotteluja Napoleonin kanssa, koska Ranskaa pidettiin huomatuimpana sotaakäyvänä maana. Sen takia esitettiin aselepoa kaikissa kohdin ja neuvotteluja Pietarissa odoteltaessa Venäjän ja sen liittolaisten välisiä sopimuksia. Sanamuotoa "Ranska huomatuimpana sotaakäyvänä maana" pidettiin Pietarissa loukkauksena ja lisäksi Ruotsin yrityksenä yllyttää Ranskaa Venäjää vastaan. Ruotsalaisia piikiteltiin jatkuvien neuvottelujen aikana useita kertoja tämän sopimattoman sanonnan takia.

Kun Lagerbring matkallaan tsaarin luo saapui Grieslehamniin, totesi hän, että eräs ruotsalainen kenraali oli joukkoineen noussut maihin siellä maaliskuun 19. päivänä, mutta oli saatu rauhanneuvottelulupauksin palaamaan Ahvenanmaalle. Tämän lupauksen nojalla olikin kenraali von Knorring peräännyttänyt kenraalinsa Grieslehamnista ja samoin myös hyökkäyksen Uumajaa vastaan. Pettymys venäläisten päämajassa Jomalassa oli kuitenkin suuri, kun Lagerbring maaliskuun 20.-21. päivien välisenä yönä ilmestyi sinne pikalähettinä tsaarin luo eikä rauhanneuvottelijana. Nyt syntyneen uhkaavan tilanteen sai Lagerbring torjutuksi vakuuttamalla valtionhoitaja-herttuan rauhantahtoa. Knorringin levottomuus hälveni, kun Lagerbring antoi kirjallisen sitoumuksen, että hän hankkisi herttualta kirjallisen aseleposopimuksen ja vakuutuksen, että tästä hetkestä lähtien ei Ruotsi rauhanneuvottelujen aikana tekisi mitään Ahvenanmaan saarten takaisinvaltaamiseksi. Sen jälkeen kun tämä sopimus olisi hyväksytty, vedettäisiin venäläiset joukot Lagerbringin ilmoituksen mukaan takaisin Suomen mantereelle.

Lagerbring jatkoi matkaansa tsaarin luo ja pääsi tämän puheille Helsingissä maaliskuun 30. päivänä. Tsaari ei hyväksynyt herttuan ehtoja eikä vastannut kirjeeseen muuta kuin suullisesti Lagerbringin kautta. Jomalan sopimuksen mukainen aselepo ei myöskään tullut hyväksytyksi, mutta siitä enemmän myöhemmin.

Yllä kuvatut rauhanneuvottelujen alustukset saavat arvokasta äydennystä, kun otamme huomioon, että aloite näihin lienee lähinnä tullut venäläisten taholta. Venäjälle ei sota Ruotsia vastaan liene ollut suosittu sen paremmin taloudellisesti kuin ulkopoliittisesti ja tsaarilla oli tähän aikaan syytä toivoa rauhaa Pohjolaan. Entinen Venäjän lähettiläs Tukholmassa, kamariherra Alopaeus oli jo vuoden 1809 alussa saanut tehtäväkseen laatia ehdotus neuvotteluiksi Ruotsin kanssa ja helmikuun 10. päivänä oli hän laatinut kirjelmän, jossa hän mm. esitti, että Kemi- ja Tornionjoet olisivat sopivia rajajoiksi. Viime mainittu muodostaisi luonnollisimman rajan Suomen ja Ruotsin välille. Tsaari hyväksyi ehdotuksen Tornionjoesta rajaksi ja helmikuun 28. päivänä antamassaan kirjelmässä antoi hän Alopaeukselle valtuudet sopia rauhasta niiden edustajien kanssa, jotka Ruotsin kuningas lähettäisi, mennä Turkuun ja valvoa siellä, että Ruotsiin saatettaisiin tieto tsaarin toivomuksesta saada sodan onnettomuudet pian loppumaan.

Ei ole tiedossa, onko Klemensbyssä maaliskuun 16. päivänä Araktjejevin toimesta esitettyihin huomattavasti ankarampiin rauhanehtoihin, joissa Kainuunjoki ensi kerran esitettiin rajavaatimuksena, olisi syynä vasta Ruotsissa sattunut vallankumous. Varmuudella voidaan kuitenkin sanoa, että vallankumoukselliset eivät onnistuneet aikaansaamaan mitään parannusta Ruotsin sotilaallisessa asemassa. Eiköhän vihollinen tietoisena sekaannuksesta ja heikkouksista vastustajan leirissä sen sijaan jotenkin koettanut käyttää tilannetta hyväkseen.

Ehrenheimin "kirjoitusvirhe"

1. Arfwedsonin lähettityö

Voidaan sanoa neuvottelujen joutuneen seuraavaan vaiheeseen Döbelnin erotessa rannikkoarmeijan päällikkyydestä, mihin hallitus Döbelnin maaliskuun 17. päivänä 1809 päiväämän kirjelmän johdosta sisäpoliittisista syistä suostui kenraaliluutnantti Gustaf Wachtmeiisterin tullessa hänen seuraajakseen maaliskuun 22. päivänä.

Samana päivänä saapui Wachtmeisterin päämajaan Vaddössä Tukholmasta pikalähettinä majuri Arfwedsson tuoden kenttämarsalkka Klingsporin kirjeen Knorringille. Kirjelmässä oli aselepoehdotus, jonka mukaan aseleporaja kulkisi Ahvenanmereltä Pohjnalahtea Kemijoelle ja valtuutettiin Wachtmeister tekemään aselepo näillä ehdoilla. Wachtmeister oli samana päivänä saanut ilmoituksen, että pikalähetti oli sivuuttanut Jomalan matkalla Tukholmaan Lagerbringin tiedoituksin varustettuna ja tämän johdosta katsoi Wachtmeister olevansa oikeutettu pitämään Arfwedssonin toistaiseksi Väddössä, koska Lagerbringin raportit saattoivat muuttaa hallituksen toimenpiteitä. Maaliskuun 23. päivän iltapäivällä sai Wachmeister hallituksen kirjelmän, jossa valtionhoitaja-herttua vahvisti Lagerbringin Jomalassa lupaaman aselevon sekä lähemmät ohjeet. Herttua aseleposopimus käsitti koko rintamalinjan, mitä taas Lagerbringin lupaus ei ollut merkinnyt ja lausuttiin siinä toivomus, että venäläiset antaisivat vastaavanlaisen vakuutuksen. Asiakirja ohjeineen oli laadittu maaliskuun 22. päivänä kansliapresidentti F. W. Ehrenheimin kädestä kähteneen konseptin mukaan.

Kun Wachtmeister sai asiakrjat, huomasi hän, että herttuan aselepovakuutuksessa oli Kainuunjoki mainittu rajalinjaksi, kun taas Klingsporin kirjeessä puhuttiin Kemijoesta. 24. päivänä aamulla saapui uusi pikalähetti Wachtmeisterin luo ilmoittaen, että Kainuunjoki oli erehdyksessä tullut kirjelmään Kemijoen sijasta, mutta silloin oli Arfwedsson jo lähtenyt Knorringin luo mukanaan Klingsporin kirjelmä ja Wachtmeisterin valtuuksiensa nojalla herttuan ehdotukseen perustuva aseleposopimusehdotus, jossa Kainuunjoki mainittiin rajana sekä herttuan aselepovakuutus. Arfwedssonilla oli käsky jättää herttuan aselepovakuutus vasta viimeisimpänä mahdollisuuten, kuten Wachtmeisterille annetussa ohjeessa määrättiin.

2. Kirjoitusvirheteoria ja katsaus ulkopolitiikkaan

Edellä oleva johdattaa meidät tähän n.k. Ehrenheimin "kirjoituisvirheeseen", josta Ruotsin historiallisessa kirjallisuudessa on ollut paljon puhetta. Oliko se tahallinen vai kansliapresidentin todellinen erehdys?

Joissakin kohdin lähteitä arvosteltaessa moitittavassa teoksessaan "Gustaf Wachtmeister" (ilm 1910) jättää kirjoittaja A. Hammarsköld tämän kysymyksen avoimeksi sanomalla, että "on ja jäänee selvittämättä, miten kirjelmässä tuli olemaan Kainuunjoki Kemijoen sijasta". Alkusanoissa mainitussa teoksessaan Hamnström lähtee siltä pohjalta, että mitään kirjoitusvirhettä ei ole tehty, vaan Ruotsin hallitus perääntyi kannassaan Kemijoelta Kainuunjoelle saatuaan Döbelnin ja Lagerbringin huolestuttavia raportteja. A. Grade on teoksessaan "Ruotsi ja Tilsitin sopimus" (1913) samoin kuin yleisesikunnan "Ruotsin sodat IX" (1922) sitä mieltä, että kieltämättä on tapahtunut kirjoitusvirhe.

Kysymyksestä on myöskin keskusteltu Arne Munthen kirjoituksessa "Ehrenheimin kirjoitusvirhe" (1945), jossa kirjoittaja näköjään täydellä syyllä tehostaa, että kysymyksen ratkaisu on siinä erimielisyydessä, joka vallitsi Gustav IV Adolfin kansliapresidentti Ehrenheimin ja vallankumoushallituksen ulkopoliittisen auktoriteetin, parooni Gustaf Lagerbjelken välillä ja että tässä ei liene kysymys kirjoitusvirheestä.

Maaliskuun 13. päivän vallankumouksen jälkeen tapahtui - liioitellusti sanottuna - systeeminmuutos Ruotsin ulkopolitiikan johdossa. Kansliapresidentti Ehrenheim passitettiin paikaltaan seuraavan päivänä ja hänen virkansa tarjottiin lähettiläs von Standingkille, joka ei sitä halunnut vastaanottaa, vaan siihen määrättiin sensijaan kreivi Lars von Engeström, joka kuitenkin oli parhaillaan Puolassa, minkä takia, minkä takia Ehrenheim maaliskuun 16. päivänä otti hoitaakseen vanhan virkansa kunnes hänen seuraajansa ehtisi kotiutua. Maltillisemmat vallankumouksellisten joukossa, heidän joukossaan kenraaliadjutantti Adlercreutz, olivat tähän tyytyväisiä, sillä he pelkäsivät, että Lagerbjelke, josta he eivät pitäneet, ottaisi käsiinsä ulkopolitiikan johdon. Herttuan uudelleen järjestämän hallitusneuvoston istunnossa määrättiin Lagerbjelke kuitenkin hovikansleriksi. Hän oli herttuan suosiossa ja harrasti lähentymistä Ranskaan. Sisäisessä valtataistelussa tuli hän liittymään vallankumousjohtaja Geor Adlersparreen. Vastoin vuoden 1809 "napoleonilaisia" oli Ehrenheim kyllin selvänäköinen huomaamaan, että Napoleonin taholta ei mitään suurempaa suosiota ollut odotettavissa ja "englantilaisen" suunnan edustajana piti hän erikoisrauhaa Venäjän kanssa suotavana ja piti tärkeinä hyviä suhteita Englantiin.

Lähimpinä päivinä vallankumouksen jälkeen oli ulkopoliittinen johto Lagerbjelken käsissä ja hän lähetti rauhantunnusteluja eri tahoille, kuten edellä on kerrottu, Ehrenheimin palattua virkaansa ei rauhankysymyksen jatkuvassa käsittelyssä kuitenkaan näy mitään Lagerbjelken myötävaikutusta.

Ehrenheim oli ottanut toimiakseen kansliapresidenttinä Engeströmin paluuseen saakka, mutta erosi sitä ennen, mikä lienee johtunut suurimerkityksellisestä erimielisyydestä. Sotatapahtumien kehittymisen ansiosta olivat suorat neuvottelut Venäjän kanssa hänen eronsa edellisinä päivinä tulleet etualalle ja sen takia on oletettavissa erimielisyyksien syntyä neuvottelujen aikana. Ehrenheim näyttää pitäneen tärkeänä varman tuloksen aikaansamista rauhankysymyksessä joskin se oli ostettava kalliisti, kun sen sijaan Lagerbjelke luultavasti tunsi olevansa isänmaallisten ainesten sitoma, sillä vallankumouksellisten ohjelmassa sanotaan mm.: "Olemme lyöneen kättä päälle, että ei kyynäränvertaakaan enää luovuteta isänmaata vihollisen käsiin".

Kun Lagerbringin kirjelmä maaliskuun 22. päivänä tuli Tukholmaan, vaadittiin ruotsalaiselta taholta pikaista kannanottoa. Ehrenheimillä oli myös syytä kiirehtiä, jos hän tahtoi saada mielipiteensä vallalle, sillä samana päivänä marssi Adlersparre Tukholmaan ja Lagerbjelken liittolaisena kannatti hän tämän ulkopolitiikkaa. Ei ole tietoa miten ja missä olosuhteissa Lagerbringin pyytämä aselepovakuutus syntyi. Munthe pitää mahdollisena, että herttua ratkaisi sen yksin Ehrenheimin yksityisesittelyssä antaen vakuutuksen, jossa Ehrenheim olisi tehnyt sellaisen erehdyksen, että hän kirjoitti Kainuunjoki Kemijoen sijasta.

Mutta ennen kuin puutumme lähemmin tähän "kirjoitusvirheeseen", katsokaamme Klingsporin 21.3. kirjelmän luonnosta, jolloin käy ilmi, että sekin on Ehrenheimin laatima ja että siinä ei ole aluksi mainittu mitään Kemijoesta aselepolinjana, vaan siinä on sanottu ainoastaan, että raja kulkisi "Ahvenanmereltä Pohjanlahtea pitkin". Lagerbjelken mielipiteen tuntien on ruotsalainen ehdotus hallituksen istunnossa tapahtuneessa esittelyssä varmastikin rajoitettu Kemijoelle, esittelijä on luonnoksen korjannut ja herttua sen tarkistanut. Tämä merkitsisi, että Ehrenheim ei ole aluksi halunnut sulkea ulkopuolelle jonkun toisen vaihtoehdon kuin Kemin linja, vaan on hän halunnut pitää kysymyksen avoinna jatkuvissa neuvotteluissa, Tässä yhteydessä huomautettakoon, että Wachtmeisterille annettu ohje, että Kainuunlinjaa koskeva aselepoehdotus jätettäisiin Knorringille viimeisenä vaihtoehtona, oli menettänyt Ehrenheimin ajatteleman merkityksen, kun Wachtmeisterhän otti Kainuun linja ehdoksi siihen aseleposopimusehdotukseen, jonka hänkin oli laatinut.

Kaikkeen yllä esitettyyn viitaten voi kansliapresidentistä myös olettaa, ettei hän ainoastaan yhtä päivää Klingsporin kirjelmän laatimisen jälkeen halunnut herttuan aselepovaatimuksella saattaa rauhanneuvotteluja umpilukkoon asettamalla Kemijoen aselepolinjaksi, vaan että hän kirjoitti Kainuunjoki edistääkseen siten neuvottelujen kulkua.

Päivää jälkeen Adlersparren Tukholmaan saapumisen, maaliskuun 23. päivänä, näyttävät tämä ja Lagerbjelke kuitenkin tehneen yhteisen rynnäkön vanhan hallituksen kansliapresidenttiä ja ja hänen ulkopoliittista suuntaansa vastaan. Ehrenheim syöstiin paikaltaan, Lagerbjelke asettui hänen tilalleen ja edellisenä päivänä laadittu aselepoehdotus Kainuunjoki-linjoineen kumottiin Ruotsin neuvotteluehtona ja pikalähetti lähetettiin Wachtmeisterin luo kertomaan "kirjoitusvirheestä". Maaliskuun 23. päivän jälkeen ei ole olemassa merkkiäkään siitä, että Ehrenheim olisi käsitellyt kabinettiasioita ja 26. päivänä hän pyysi eroa, joka myönnettiin seuraavana päivänä. Lagerbjelke hoitaisi virkaatekevänä ulkomaanasioita Engeströmin paluuseen asti.

On ymmärrettävää, että tässä tilanteessa uusi johto halutessaan muuttaa aikaisemmin annettuja ohjeita piti parhaimpana puhua kirjoitusvirheestä. Se oli paras selostus, kun ei tahdottu pljastaa erimielisyyksiä Ruotsin ulkopolitiikan johdossa, mikä olisi voinut tapahtua, jos majuri Arfwedson olisi ehtinyt jättää herttuan aselepovakuutuksen Knorringille ennen kuin hän sai tiedon "erehdyksestä".

Hallitus itse on siis ensimmäiseksi tehostanut "kirjoitusvirheen" tapahtuneeksi. Tätä vastaan puhuvat ensi kädessä raskaat psykologiset syyt, sillä teoria edellyttää, että Ehrenheim maaliskuun 22. päivänä olisi erehtynyt koko kirjelmän ehdottomasti tärkeimmästä sanasta, josta sitten kiisteltiin kovimmin melkein koko neuvottelujen ajan. Edelleen ei Kaarle herttua allekirjoittaessaan asiakirjan olisi sitä lukenut tai sitten hän ei olisi kirjoitusvirhettä huomannut. Sitä paitsi olisi kansliapresentti itse tehnyt saman erehdyksen kirjoittaessaan asiakirjan Lontoon ministeri Brinkmanille sekä myös erään tiedoksiannon.

3. Arfwedsonin lähettilästyön loppuunsaattaminen

Arfwedsonin lähettilästoimi tuli kuitenkin odottamattomien tapausten takia viivästymään matkalla ja ennen perilletuloa hän ehti saada tiedon "kirjoitusvirheestä". Pikalähetti, joka toi tiedon Wachtmeisteriltä, toi samalla määräyksen, että Arfwedson saisi jättää ainoastaan Klingsporin kirjelmän Knorringille ellei hän vielä ollut ehtinyt muita jättää. Arfwedson, joka ilmeisesti halusi saada lähettilästoimensa pikaiseen päätökseen, arveli, että hän saisi odottaa useita päiviä uutta aselepovakuutusta, ei noudattanut ohjetta, vaan suurella huolella muutti hän itse "kirjoitusvirheen" herttuan kirjelmässä niin, että Kalix-sanan tilalle tuli Kemi ja näin hän teki myös Wachtmeisterin aseleposopimusehdotuksessa.

Kun Arfwedson tuli Knorringin luo, joka nyt oli Turussa, jätti hän Klingsporin ja Wachtmeisterin kirjelmät, mutta Knorring huomasi heti, että Kemijoki oli otettu aselepolinjaksi venäläisten aikaisemmin esittämän Kainuunjoen sijasta. Pikalähetti lähetettiin kuitenkin heti tsaarin luo viemään ruotsalaista ehdotusta. Kirjeessä Wachmeisterille epäili Knorring, että keisari ei suostuisi ehdotukseen ja pyysi sen takia lievennyksiä venäläisten aikaisemman vaatimuksen mukaisesti. Omalta osaltaan ei Knorring näytä pitäneen Kemijoen linjan mahdottomana hyväksyä.

Nyt voitiin valmistuia odottamaan ohjeita tsaarilta, mutta silloin saapui Arfwedsonin luo lähetti tuoden herttuan uuden aselepovakuutuksen (jossa Kemijoki rajana). Lähetin saapuminen herätti huomiota ja aiheutti monia huhuja. Tehdäkseen lopun huhuiluista, antoi Arfwedson silloin Knorringille heti herttuan aselepovakuutuksen. Knorring ilostui tästä suuresti ja lähetti heti lähetin tsaarin luo viemään vakuutusta ja kirjelmän, jossa hän mm. totesi, että Lagerbring oli nyt täyttänyt Jomalassa antamansa lupauksen. Hän kirjoitti myös uuden kirjeen Wachtmeisterille ja julkitoi tyytyväisyytensä.

Sekä Grade että yleisesikunnan julkaisu "Sveriges krig" väittävät, että Arfwedson jättäessään kuninkaan aselepovakuutuksen Knorringille samalla kertoi tälle koko jutun "kirjoitusvirheestä", kun sen sijaan Munthe sanoo, ettei mikään viittaa sellaiseen ja että se olisi ollutkin aivan tarpeeton ja kohtuutonkin. Olihan sitä edellytetty hätätilaselityksenä siinä tapauksessa, että A. olisi ehtinyt jättää alkuperäisen, mitä tämä ei kuitenkaan kokaan ehtinyt tehdä ennen kuin hän sai tiedon "kirjoitusvirheestä". Knorringin ilo ei johtunut myöskään siitä, että Ruotsin neuvotteluasenne olisi osoittanut heikontumista, vaan yksinomaan siitä, että hän sai hartaasti toivomansa aselepovakuutuksen, joka todisti hänen olleen oikeassa luottaessaan Lagerbringiin.

Maaliskuun 28. päivänä vastasi Wachtmeister molempiin Knorringilta saamiin kirjeisiin, mutt teki itsensä syypääksi varomattomuuteen, joka sitten heikensi Ruotsin neuvottelijoiden asemaa näiden yrittäessä pitää kiinni Kemin linjasta. Hän sanoi aselepolinjan suhteen pohjoisessa noudattaneensa valtionhoitajan ohjeita, mutta toivoi, ettei sellainen "pikku seikka" häiritsisi sen paremmin tsaarin kuin herttuankaan rauhantahtoa. Tsaari ei kuitenkaan ollut tyytyväinen Knorringin toimiin ja hänen ystävällisyyteensä ruotsalaisia kohtaan, mistä Knorring pian rangaistuksena menettikin päällikkyytensä. Tässä selostettu neuvottelulinja katosi pian kokonaan tietoisuudesta, sillä tsaari ei katsonut olevan syytä ryhtyä aselepoon ruotsalaisten ehdoilla, vaan arveli, että aseitten piti antaa voimaa tuleville neuvotteluille.

Alopaeus Tukholmassa

Maaliskuun 24. päivänä pyysi Knorring Klingsporille osoittamassaan kirjeessä kamariherra Alopaeukselle passia sen jälkeen, kun hänen suunnitellut rauhanneuvottelunsa olivat kumoutuneet vallankaappauksen kautta, mutta jonka nyt piti saapua Tukholmaan Lagerbringin käytyä tsaarin luona. Tämä ilmoitettiin syyksi venäläisten taholta, mutta Ruotsin hallituksen taholla käsitettiin, että Alopaeuksen matkan tarkoituksena oli saada selville maassa vallitseva mieliala, minkä takia asetuttiin odottavalle kannalle, mutta Alpaeus oli lähtenyt Turusta odottamatta vastausta Knorringin kirjelmään ja maaliskuun 29. päivänä saapui hän Wachtmeisterin päämajaan Väddössä, minne hän sai jäädä kunnes Wachtmeisterin anomuksen jälkeen hänelle tuli hallitukselta lupa matkustaa Tukholmaan.

Alopaeuksen ohjeet kielsivät häntä ryhtymästä rauhan- tai aseleponeuvotteluihin, mutta sen sijaan tuli hänen voimakkaasti tehostaa tsaarin rauhantahtoa ja hänen haluaan ryhtyä rauhanneuvotteluihin jossakin Ruotsin kaupungissa. Paitsi niitä tietoja, joita Alopaeuksen odotettiin voivan saada tukholmanaikuisilta ystäviltään, piti hänen hankkia tietoja herttuan ja hallituksen aikeista. Kuten odotettu oli, paljastivat sekä herttua että Lagerbjelke heidän kanssaan sitten käydyissä keskusteluissa itsensä herttuan huomauttaessa, että hän odotti vastausta Napoleonille lähetetyille kirjelmille ennen kuin neuvotteluihin voitiin ryhtyä ja sillä välin halusi Ruotsi vain aselepoa. Mitä Suomeen tuli, sanoi hän säätyjen edessä olevansa pakotettu ainakin yrittämään saada sen takaisin. Sama kanta oli myös Lagerbjelkellä. Sekä hallitsija että ulkomaanasioiden hoitaja myönsivät siis molemmat ruotsalaisten voimien olevan kykynemättömiä taisteluihin ja että Suomen menetystä pidettiin melkeinpä ehdottomana. Molemmat antoivat lausunnoissaan ymmärtää odottavansa apua Ranskalta. Lagerbjelke tunnusti myös maan rahataloudelliset vaikeudet. Esitettiin myös olettamus, että tsaari ehkä muuttaisi vaatimuksiaan Suomeen nähden, jos Ruotsin valtaistuimen perijä valittaisiin tsaarille mieluisasti.

Myös pohjoisesta rajasta keskusteltiin ja Lagerbjelke tuli pahaan tilanteeseen puoltaessaan periaatetta, että kumpikin maa pitäisi juuri sen, mikä sillä oli hallussaan, millä hän puolsi Kemin linjaa Alopaeuksen Kainuunlinjaa vastaan tämän pitäessä sitä sekä maantieteellisesti että kielellisesti oikeutetumpana. Lagerbjelke ei näytä olleen tietoinen kenraalimajuri H. H. Gripenbergin antautumisesta Kainuussa maaliskuun 25. päivänä, mistä Alopaeus sen sijaan näköjään tiesi väittäessään, että venäläisten Oulunkaarti oli jo ylittänyt Kainuunjoen.

Alopaeus suoritti tehtävänsä hyvin. Hän ei ollut ryhtynyt mihinkään aseleponevotteluihin niiden neljän päivän aikana, jotka hän Tukholmassa oli. Ainoa myönnytys oli, että hän lupasi ottaa mukaansa Pietariin aselepoehdotuksen, jonka sisältöä hän ei tuntenut. Sen sijaan tisi hän hyvin Ruotsin aseman, armeijan kykenemättömyyden, laskelmoinnit Venäjän ja Ranskan vastakohtaisuuksien nojalla, maan taloudellisen aseman ja Ruosin hallituksen heikkouden. Ruotsin osakkeet rauhanpörsissä olivat entisestään laskeneet.

Jatkuvia tunnusteluja

Huhtikuun 4. päivänä palasi eversti Lagerbring tuloksettomalta Pietarin matkaltaan. Aselepokysymystä ei oltu ratkaistu ja Ruotsi oli edelleen yhtä suuressa vaarassa. Uuden lähetystön lähettäminen tsaarin luo näytti välttämättömältä ja vapaaherra W. G. Schwerin päätettiin lähettää Alopaeuksen käynnin vastavierailulle. Huhtikuun 6. päivänä tapahtui matkalle lähtö ja Schwerinin toimena oli ottaa selvä Venäjän hovin todellisista aikeista rauhankysymyksessä ja saada aikaan aselepo ja sopimukset vastaavista rauhanneuvotteluista Ranskan Pietarin lähettilään kanssa. Pidettiin parempana välttää erikoisrauhaa Venäjän kanssa ja Napoleonin välitykseltä odotettiin paljon.

Rauhanneuvotteluissa odotettiin Venäjän ulkoministeri Rumjantsevin pitävän kiinni Kainuun linjasta, jolloin Ruotsin taholta pidettäisiin kiinni siitä asemasta, joka joukoilla oli ollut kysymyksen ensi kerran ollessa ajankohtainen. Siitä periaatteesta ei saisi luopua, sillä pitkät matkat eivät aina olleet suoneet mahdollisuutta tilanteen vaatimiin toimenpiteisiin. Sitä paitsi pidettiin pidettiin Kemijokea varsinaisena rajana Suomen ja Länsipohjan maakunnan välillä. Schwerin sai kuitenkin luvan hyväksyä Kainuunjoen aselepolinjaksi, jos se osoittautuisi ehdottoman välttämättömäksi.

Schwerinin lähetystölläkään ei ollut menestystä. Tsaari ei ottanut vastaan, mutta ulkoministeriltä hän sai kirjelmän, jossa tämä tsaarin ohjeiden mukaisesti ilmoitti, ettei aselepoon suostuta ja ettei kysymystä voida ratkaista ennen kuin Ruotsi on saanut laillisen hallituksen, joka ilmoittaisi hyväksyvänsä Venäjän ehdot. Rajakysymyksessä ilmoitti tsaari olevansa halukas luopumaan kaikista alueista, jotka hänen joukkonsa olivat vallanneet Kainuunjoen länsipuolella.

Nyt alettiin Ruotsissa tuntea epävarmuutta. Oli viimeiseen asti toivottu Napoleonin välityksellä saatavan lievemmät ehdot Venäjältä. Napoleonille oli lähetetty sanomia toinen toisensa jälkeen. Kreivi R. Rosen lähetettiin päivää ennen Schwerinin Pietariin lähtöä ja maaliskuun 14. päivän jälkeen oli näin kolmas lähetti matkustanut Napoleonin luo. Mutta tämäkään ei ollut onnekasta, sillä huhtikuun 18. päivänä antamassaan vastauksessa katsoi Napoleon sopivaksi, että Ruotsi alkoi neuvottelut Venäjän kanssa, mutta vastasi muuten niin epämääräisesti, että toiveet hänen avustaan kaikkosivat Napoleonin sanoessa: "Keisari Aleksanteri on jalo ja suuri. Teidän Kunink. Korkeutenne kääntyköön hänen puoleensa.

Toukokuussa heti sen jälkeen, kun Gustav IV Adolfin suvulta oli riistetty kruununperimysoikeus Ruotsissa, katsoi hallitus olevansa pakotettu neuvotteluihin suoraan Venäjän kanssa, mutta Ranskan apua koskevista toiveista ei kuitenkaan tahdottu kokonaan luopua. Toukokuun 12. päivänä lähetettiin majuri F. J. Spalding viemään kirjettä Venäjän ulkoministeri Rumjantseville, jossa ilmoitettiin, että Ruotsin hallitus oli toukokuun 10. päivänä muodostettu laillisesti ja oli halukas tekemään "rehellisen ja vilpittömän rauhantarjouksen". Samalla pyydettiin Ruotsin entinen Pietarin lähettiläälle C. B. von Stedingkille passia rauhanneuvotteluja varten. Hänet oli valtuutettu tekemään lopullinen rauha. Kirjelmässä vältettiin puhumasta rauhan ehdoista, mutta ilmeisesti oltiin valmiita suuriin alueluovutuksiin.

Vastauksessaan Rumjantsejev ilmoitti, että Stedingk kyllä voi saada passin, mutta hänen ei pitäisi matkustaa neuvotteluihin ennen kuin Ruotsin hallitus on hyväksynyt seuraavat kolme pääehtoa rauhanneuvotteluille:

1. rauha tarjotaan myös Venäjän liittolaisille,

2. Ruotsi liittyy mannermaajärjestelmään,

3. Pohjanlahti ja Kainuunjoki tunnustetaan valtakuntien väliseksi rajaksi.

Näistä ehdoista syntyi lähinnä kohdissa 2 ja 3 erimielisyyksiä, jotka viivästyttivät asiaa. Puolasta kotiutuneen ulkoministeri Engeströmin ja Rumjantsevin kesken, joista viimeksi mainittu syytti edellistä epämääräisistä vastauksista ja Engeström puolestaan tehosta Ruotsin taipuvaisuutta luovutuksiin, mutta vaati neuvotteluja yksityiskohdista. Aloitetut rauhantoimenpiteet olisivat ehkä kokonaan rauenneet ellei tsari olisi antanut Rumjantsevin kohdata Stedingkin Haminassa heinäkuun 9. päivänä, vaikkakaan ennakkovaatimuksia ei oltu hyväksytty. Tsaarin mielestä pidettäisiin varsinaiset rauhanneuvottelut Viipurissa, mutta Haminasta tulikin neuvottelupaikka. Näköjään olivat venäläisetkin sekä diplomaattisista, sotilaallisista että sisäpoliittisista syistä rauhantekoon ja niin voitiin neuvottelut alkaa, vaikkakaan Ruotsi ei edeltäpäin ollut hyvöksynyt Venäjän kolmea ennakkoehtoa.

1. Neuvottelujen alkuvaihe

Haminan rauhanneuvottelut alkoivat elokuun 14. päivänä. Venäjän puolelta ottivat niihin osaa ulkoministeri Rumjantsev ja kamariherra Alopaeus, Ruotsia edustivat lähettiläs Stedingk ja eversti A. F. Skjöldebrand, joista edellinen oli venäläisten suosiossa, viime mainittuun sen sijaan suhtauduttiin epäillen. Adlersparren piiri, joka piti Stedingkiä venäläisystävällisenä eikä luottanut häneen, oli valinnut Skjöldebrandin. Stedingk taas iloitsi kanssaneuvottelista, koska hän tällöin sai todistajan esiintymiselleen. Ehkä pidettiin sitäkin tärkeänä, että Skjöldebrand kymmenkunta vuotta aikaisemmin oli tehnyt laajoja matkoja Lapissa ja tunsi rajaseutujen maantieteelliset olot.

Ruotsalaisilla oli tarkat neuvotteluohjeet sekä venäläisten kolmen vaatimuksen suhteen että muista kysymyksistä. Esimerkiksi sekaantuminen maan sisäisiin asioihin, kuten valtaistuimen perimyskysymykseen kolmannen osan Ruotsin valtionvelasta, sillä Suomen menetystä ei katsottu voitavan välttää.

Elokuun 14. päivänä, ensimmäisenä päivänä, ei ollut mitään varsinaisia neuvotteluja, vaan tehtiin kohteliaisuusvierailuja, joiden yhteydessä venäläiset kuitenkin koskettelivat Ruotsin vallanperimyskysymystä, mikä kohtasi horjumattoman vastarinnan Stedingkin taholta, joka huomautti, että tästä asiasta ei täällä voi keskustella. Ruotsalaiset saiavat heti kokea yhden epämiellyttävän seikan. Stedingkillä oli mukanaan Ruotsin uuden kuningattaren Kaarle XIII:n puolison kirje Venäjän keisarinnalle, mutta Rumantsev kieltäytyi toimittamasta sitä perille ennen rauhantekoa, koska tsaari ei vielä ollut hyväksynyt uutta hallitusta. Luonnollisestikin vaikutti tämä masentavasti niihin, joiden piti tätä hallitusta neuvotteluissa edustaa.

Seuraavana päivänä ryhdyttiin käsittelemään mainittua kolmea pääehtoa. Ensimmäinen kohta ei kohdannut mitään vastarintaa. Ruotsi oli jo lähetystöillään Ranskaan ja Tanskaan osoittanut rauhantahtoaan. Ruotsin liittymisestä kontinentaalijärjestelmään käytiin loyhyt keskustelu, mutta melko pian päästiin molemminpuolisten myönnytysten merkeissä sopimukseen, että Ruotsi sulkisi satamansa Englannin aluksilta, mutta saisi kuitenkin vapaasti tuottaa suolaa ja siirtomaatavaroita. Sopimus ei poikennut Stedingkin saamista ohjeista ja oli toisaalta Rumjantsevin mielestä sekä tsaarin ohjeiden mukainen että ainoa, jonka Stedingk hänen mielestään voi hyväksyä.

Jos kaksi ensimmäistä kohtaa saatiin sopimukseen melko vaivattomasti ja Ruotsin edustajien saamien ohjeitten mukaisesti, niin olivat vastakohdat kolmannessa kohdassa sitä suuremmat. Ruotsin ohjeitten mukaan oli tehostettava, että sota alusta lähtien oli ollut enemmän tähdätty Ruotsin silloista kuningasta kuin kansaa vastaan, minkä takia vallankumouksen huomioonottaen voitiin vaatia Suomea takaisin. Elleivät venäläiset tähän suostuneet, oli koetettvava pelastaa mahdollisimman paljon, kernaimmin koko Pohjanmaa, eikä mitään Kemijokea pitemmälle ja rajan tuli kulkea Pohjanlahtea pitkin niin, että Ahvenanmaa jäisi Ruotsin puolelle. Ohjeet oli laaditti toivottaessa iloisia yllätyksiä juuri aloitetun Västerbottenin hyökkäyksen kautta. Päämääränä oli nimittäin kenraali Kamenskijn johdolla Norrlantiin tunkeutuneitten venäläisten piiriottäminen ja sitä paitsi toivottiin edelleen Napoleonin välitystä.

Suurimman jännityksen tuottivat alueluovutuskysymyksistä neuvoteltaessa Ahvenanmaan saaret, joiden suhteen sekä Ruotsin että Venäjän vaatimukset perustuivat niiden sotapoliittiseen merkitykseen. Venäläiseltä taholta huomautettiin, että Suomen ottaminen ilman Ahvenanmaata olisi samaa kuin ottaa vastaan matkalaukku ja antaa avain pois. Kumpikaan osapuolista ei antanut periksi ja kun ruotsalaiset selittivät, että heidän valtuutensa eivät ulottuneet antamaan pois Ahvenanmaata ja Kemijoen ja Kainuunjoen välistä aluetta, sovittiin, että Tukholmaan lähetettäisiin pikalähetti saamaan uusia ohjeita ja mahdollisia myönnytyksiä, jotta neuvotteluja ei tarvitse keskeyttää vastakohdista huolimatta. Ahvenanmaan kysymyksen yhteydessä huomautti Stedingk, että jos Ruotsi luopuisi Ahvenanmaasta, pitäisi sen saada hyvitystä toisaalta, jolloin Stedingk ehdotti Kokemäenjokea rajaksi! Tämän todella optimistisen esityksen venäläiset kuitenkin torjuivat viittaamalla heti Venäjän ennakkoehtoihin, sillä keisari ei hyväksyisi muuta kuin Kainuunjoen rajaksi. Stedingk vastasi tähän, että Suomi ei ulotu Kemijokea pitemmälle, mihin Rumjantsev pisteliäästi vastasi, että tässä ei ollut enää kysymys Suomen rajasta, vaan Venäjän rajasta. Ruotsin vaatimus, että Venäjä ottaisi vastatakseen Suomen osuudesta Ruotsin valtiovelassa, ei saanut venäisten taholta vähäisintäkään huomiota.

Pikalähetin lähdettyä Tukholmaan elokuun 17. päivänä saivat ruotsalaiset neuvottelijat tervetulleen lykkäyksen ja tilaisuuden antaa Tukholman hallituksen ottaa niskoilleenedesvastuu jatkuvista rauhanneuvotteluista. Neuvotteluitten ensimmäinen tulokseton kausi oli näin ohi ja voitiin levätä kunnes uudet ohjeet saataisiin.

2. Neuvottelutauko ja vaatimusten lieventelyä

Ruotsalaisille oli Rumjantsevin lykkäysmyöntymys voittoa. Elokuun 16. päivänä kirjoitti Stedingk: "Tämä päätös on yllättänyt minut ja osoittaa, että hän sydämestään haluaa rauhaa." Että näin todella oli, käy ilmi siitäkin, että R. jo elokuun 17. päivänä heti ensimmäisten neuvottelujen jälkeen kirjoitti tsaarille pyytäen tätä osoittamaan jaloutta ja tyytymään Kemijokeen pohjoisena rajana, vaikka tätä kysymystä tuskin oli muuta kuin kosketeltu kuluneen neuvottelukauden aikana. Hän tehosti, että kun muut rauhanehdot saivat Venäjälle suotuisan ratkaisun, niin Kainuun linjasta, mikä "synnyttäisi katkeruutta Tukholman hallituksessa". Kysymyshän oli vain joistakin lapinmökeistä ja "jonkin verran tärkeämmistä rautakaivoksista, jotka tietääksni sijaitsevat Kainuun ja Tornionjoen välillä, mutta joita louhitaan vain vähäisessä määrin polttopuiden ja kaikenlaisten tarvikkeiden puutteessa, joitten laihojen rikkauksien itsepintainen tavoittelu voi viivästyttää rauhantekoa". Rumjantsevin halventavat sanat tässä suhteessa ovat merkille pantavia, koska ne osoittavat, miten tärkeänä hän rauhan saamista piti.

Tsaarin vastaus elokuun 22. päivänä oli hyvin lyhyt riippuen ehkä siitä, että ranskalais-itävaltalaiseen sotaan liittyvät seikat juuri niinä päivinä vaativat hänen huomionsa. Kyseenlaista on, taipuiko hän itsekin käsitykseen, että "kaikki Teiden huomautuksenne ovat erittäin hyvin harkittuja". Kainuun raja oli ollut hänen suosiossaan siitä saakka kun hän maaliskuussa oli kehottanut Ahvenanmaalla olevia kenraalejaan antamaan ehdotuksensa pohjoisrajasta. Knorring oli silloin esittänyt Kainuunjokea ilman lähempiä perusteluja, mutta Suchtlen sen sijaan laajassa kirjelmässä puoltanut Kainuunjokea sekä sotilaallisista että taloudellisista syistä ja samalla hän erityisesti tehosti Kainuun ja Kemijoen välistä viljavaa aluetta ja malmiesiintymiä. Rumjantsev lienee ollut tietoinen Suchtlenin selvityksessä asiasta.

Saatuaan tsaarin vastauksen katsoi Rumjantsev olevansa pakotettu pyytämään selvempiä ohjeita ja tsaari myönsikin elokuun 27. päivänä, että hän saisi poiketa alkuperäisestä vaatimuksesta, tosin vain hätätapauksessa eikä pitemmälle kuin Tornionjoelle, joka sopivasti leikkaisi ruotsalaisen alueen Norjan rajalle asti, mitä Kemijoki ei tehnyt. Painavana syynä mainitsi tsaari lisäksi torniolaisen kirjelmän, jossa nämä ilmoittivat "palavan halunsa tulla liitetyksi Suomeen". Tämä torniolaisten kirjelmä, joka venäläisen Oulun kaartin komentajan, kenraali Sjuvalovin välityksellä toimitettiin tsaarille, tuli siis olemaan ratkaisevassa merkityksessä rauhanteossa.

Näin lievensivät Rumjantsev ja tsaari vaatimuksiaan ensimmäisten neuvottelujen jälkeen, mutta miten oli Tukholmassa.

Stedingkille ja Skjöldebrandille ensi kerralla annettujen ohjeiden toivorikasta pohjaa ei enää ollut olemassa, sotilaspoliittinen tilanne ei ollut toivotusti parantunut, Västerbottenin retki epäonnistunut ja venäläiset olivat saaneet ainakin strategisen voiton. Elokuun 27. päivänä saatiin tieto hyökkäyksen epäonnistumisesta.Pääkaupungissa oli rauhantahtokin lisääntynyt prinssi Christian Augustin vaatiessa rauhaa Pohjolaan ennen kuin hän suostuisi Ruotsin kruununperijäksi. Pelättiin Venäjän sekaantumisen Ruotsin sisäisiin asioihin johtavan vastavallankumouksellisiin pyrkimyksiin ja kun valtiopäivien salainen valiokunta seuravana päivänä käsitteli rauhankysymystä, annettiin pessimistisiä lausuntoja ja oltiin valmiita rauhaan melkeinpä millä ehdoilla tahansa. Yleinen mielipide ei halunnut kuulla sodan jatkamisesta ja se antoi leimansa Haminaan lähetetyille uusille ohjeille.

Ruotsalaisten neuvottelijoiden toiveet Västerbottenin hyökkäyksen onnistumisesta joutuivat häpeään tsaarin ilmoittaessa elokuun 30. päivänä saaneensa kenraali Kamenskijltä hyviä tietoja, joita hän kehotti venäläisiä neuvottelijoita käyttämään hyväkseen. Tilanne Haminassa oli kuitenkin hyvin epäselvä ja ruotsalaisetkin saivat vasta syyskuun 4. päivänä Tukholmasta tiedon, ei tosin mistään tappioista, mutta 150 km mittaisesta perääntymisestä. Tietojen epämääräisyydestä johtuen oli pettymys venäläistenkin keskuudessa huomattava, koska Kamenskijn toiminnan oli toivottu jouduttavan rauhaa.

3. Neuvottelujen myöhäisempi vaihe ja rauhanteko

Ulkonaisista olosuhteista päätellen oli ruotsalaisten neuvotteluasema huonontunut eivätkä he luonnollisestikaan tienneet tsaarin ja Rumjantsevin välisestä kirjeenvaihdosta. Ainoa valtti, johon he voivat turvautua, oli heidän tietoisuutensa siitä, että vastapuoli halusi rauhaa, mutta he eivät tienneet, miten suuri tämä halu oli eikä myöskään mikä sen tausta oli voidakseen käyttää sitä hyväkseen.

Uudet ohjeet sisälsivät, että äärimmäisessä tapauksessa saataisiin luopua sekä Ahvenanmaasta että Kemin rajasta, joiden merkitystä Ruotsille sekä sotilaalliselta että maantieteelliseltä kannalta kuitenkin olisi ensiksi tehostettava. Jos osoittautuisi mahdottomaksi päästä sovintoon, olisi ratkaisu koetettvava siirtää Napoleonille, mutta ainoastaan neuvottelujen katkeamisen uhatessa saataisiin suostua venäläisten vaatimuksiin, jolloin kuitenkin olisi koetettava aikaansaada sopimus, että Ahvenanmaata ei linnoitettaisi. Jos venäläiset näyttäisivät taipuvaisilta myönnytyksiin Kainuunjoen suhteen, mutta pitäisivät kiinni Ahvenanmaasta, on se heti hyväksyttävä, sillä pienikin voitto merkitsee paljon kansakunnalle, joka on odottanut menettävänsä kaikki. Mannermaajärjestelmän soveltamiseen haluttiin lisämyönnytyksiä mm. rajoittamalla satamien sulkeminen Itämeren satamiin. Huomattavaa on, että nyt kiinnitettiin huomiota enemmän kaupallisiin näkökohtiin kuin alueitten menetyksiin päin vastoin kuin aikaisemmin.

Syyskuun 5. päivänä alkaneet uudet neuvottelut eivät ensi päivänä johtaneet mihinkään tuloksiin, sillä aluerajoista keskusteltiin aikaisemmalta pohjalta. Ruotsalaisten esiintymisestä teki Rumjantsev kuitenkin sen johtopäätöksen, että näillä oli valtakirja luopua Ahvenanmaasta, mutta sitkeän vastarinnan jälkeen. Syyskuun 7. päivänä tuli sitten ratkaisu yksityiskeskustelussa Rumjantsevin ja Stedingkin kesken. Oli päästy siihen, että pohjoisraja oli oikeastaan ainoa este ja R. selitti kirjoittavansa tsaarille Tornionjoki-ehdotuksesta niin, että Tornio jäisi Venäjän puolelle. Stedingkin yritys saada aikaan sopimus, ettei Ahvenanmaata linnoitettaisi, epäonnistui. Tsaarin jo syyskuun 8. päivänä antama vastaus Rumjantsevin tiedusteluun oli luonnollisesti myönteinen aikaisemmin käydyn kirjeenvaihdon perusteella.

Todellisuudessa oli rajakysymys näin ratkaistu, mutta vieläkin tarvittiin lähetti Pietariin, kun ruotsalaiset pyysivät Muonionjokea rajaksi siitä kohdasta, missä se yhtyy Tornionjokeen. Vastauksessaan ilmoitti tsaari itsekin ajatelleensa sitä ja liitti mukaan kartan, johon hän itse oli vetänyt rajaviivan. Tämä kirje mukanaan saapui lähetti Pietarista syyskuun 16. päivänä ja seuraavana päivänä allekirjoitettiin rauha, mikä alueellisesti merkitsi, että Ruotsi oli menettänyt Ahvenanmaan ja Suomen Tornionjokea myöten Tornio mukaanluettuna.

Ruotsalaiset neuvottelijat eivät katsoneet voivansa koskaan ehdottaa Napoleonin välitystä ja kaikki toiveet tälle taholle häipyivätkin, kun Alopaeus viimeisessä neuvotteluvaiheessa esitti jäljennöksen Ranskan ulkoministerin kirjeestä Engeströmille, jossa Ruotsia kehotettiin tekemään pikaisesti rauha Venäjän kanssa.

Ehdoista muuten voidaan sanoa, että Ruotsin viimeisintä yritystä liennytyksistä satamien sulkemisen suhteen ei hyväksytty, vaan päätökseksi tuli alkuperäinen, että Ruotsi sulki satamansa englantilaisilta, mutta sai tuottaa suolaa ja siirtomaatavaroita. Sopimusta saataisiin kuitenkin muuttaa sikäli kuin rauhanteko Tanskan ja Ranskan kanssa sitä vaativat ja tammikuun 6. päivänä 1810 Ranskan kanssa tehdyssä rauhassa riistettiinkin siirtomaatavaroita koskeva oikeus ja suolaa saataisiin tuoda vain väestön välttämättömiin tarpeisiin.

Tornio

Loppusanat

Tarkasteltaessa Haminan rauhaa syyskuun 17 päivänä 1809, jossa Ruotsi menetti kolmannen osan pinta-alastaan, täytyy kysyä, olisiko menetyksiä voitu rajoittaa taitavammilla neuvotteluilla. Ajatellen Haminan neuvottelijoita ja heidän pyrkimyksiään on tähän vastattava kieltävästi, sillä he tekivät kyllä kaiken voitavansa.

Syntipukiksi asiassa jää uusi hallitus, joka puolen vuoden ajan kuningas Gustav IV Adolfin vallasta syöksymisen jälkeen teki erilaisia erehdyksiä, joista vakavampia olivat perusteettomat toiveet saada Napoleonilta apua, jotka vielä viime hetkelläkin todistivat omasta sotilaallisesta kyvyttömyydestä.

Vaatimus Kemijoen rajasta olisi kai onnistunut, jos Västerbottenin hyökkäys olisi onnistunut ja jos sen yhteydessä olisi hyväksi käytetty venäläisten sotaväsymystä, josta Rumjantsevin asenne elokuun lopussa oli todisteena. Myöskin tsaari osoitti taipuvaisuutta pohjoisrajan suhteen, mutta juuri silloin olivat neuvottelut seisauksissa ja kun niihin taas ryhdyttiin, oli ruotsalaisillakin neuvottelijoilla lupa enemmän taipua kuin että neuvottelut katkeaisivat.

Rajakysymys pohjoisessa olisi ehkä saanut onnellisemman ratkaisun ruotsalaiselta kannalta katsoen, jos kamariherra Alopaeuksen neuvottelut, joihin hän ryhtyi kuningas Gustav IV Adolfin kanssa maaliskuussa 1809 olisivat johtaneet tuloksiin, sillä silloinhan venäläisten rajaehdotuksena oli Tornionjoki. Silloin olisi ollut helpompi saada venäläiset suostumaan Tornionjoen sijasta Kemijokeen kuin saada heidät vallankumouksen jälkeisissä neuvotteluissa suostumaan siirtymään Kainuunjoelta Kemin rajalle. Silloisen sotilaallisen aseman nojalla olisi voitu myös paremmin tehostaa, että Ruotsin Västerbottenin maakunnan ja varsinaisen Suomen välinen vanha raja oikeastaan kulki Kemijoen länsipuolitse.

Rauhanteossa hyväksyttyä rajan suuntaa täällä pohjoisessa saadaan pitää kompromissin tuloksena, joka perustui sekä ruotsalaisten neuvottelijoiden taitavuuteen että tsaarin henkilökohtaiseen suosiollisuuteen.

torstai 30. syyskuuta 2021